Parting gifts with whiskey

Magia virtasi vuolaasti kynän kärjestä. Poika katsoi ihmeissään kuinka muste vaihtoi väriä vuoronperään kullan kimmaluksesta taivaansiniseen. Se oli lahja lapsuudenystävältä, joka selitti innoissaan kuinka se muistutti häntä ihmissuden silmistä. Blight hymähti - jos isä olisi kuullut tästä, hän olisi varmasti heittänyt kapistuksen menemään, koska sehän voisi räjähtää!

Kaarevat linjat muodostivat luonnoksen suuresta sleipnir orista, joka oli noussut takajalkojensa varaan. Neljä etukaviota hapoivat ilmaa, kuin keräten lisää tappuraa. Blight ei ollut koskaan nähnyt sellaista, mutta kuullut kyllä monia tarinoita. Useimmat partiot lensivät Wolfguardiin, eikä sekään ollut helppoa. Toisinaan tuntui siltä, että pohjoisen laumat oli jätetty aivan omaan onnensa nojaan.

Suden korvat nykivät ja Blight päästi suuren huokauksen. Seuraavassa vaunussa olevat tytöt kikattivat kovaan ääneen, väkeä kulki edestakaisin jatkuvasti, eikä vieressä vaikertava ihminen ainakaan auttanut asiaa. Nuoren näköinen mies oli kaatanut juoman päällensä, erinäiset kirjoitukset näyttivät tahriintuneen sen mukana. Kömpelö olento, Blight mietti.

Hän oli hädintuskin päässyt takaisin ajatustensa pariin, kun kyseinen mies nojaili hänen koppinsa ovella. "Hei anteeksi, mulla kaatui kahvit, ja nyt mun essee on ihan pilalla, tietäisitkö sä mistä saisin käsipyyhkeitä?" Blight ei nostanut katsettaan muistikirjasta. "Tai vaikka mopin, tuo lattia pitäisi siivota, en tosin tiedä onko täällä sellaisia..." Hän jatkoi jatkamistaan.

"Ravintolavaunu." Läheinen vessa olisi helpompi vaihtoehto, mutta jos totta puhutaan, hän halusi päästä mahdollisimman kauaksi miehestä. Hiljaisuus. Blight vilkaisi sivusilmällä ihmisen reaktiota. Tämä oli unohtunut katsomaan hänen piirrosta hevosesta. "Aivan, hyvä idea! Kiitoksia", mies hätkähti yhtäkkiä, kadoten käytävälle yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt.

Blight mietti hänen silmiä. Ne muistuttivat häntä maagisesta musteesta, kultaisen vivahteen tanssiessa auringon valon kanssa. Mutta ne eivät olleet siniset, vaan ruskeat. Taivaan sijasta ne olivat kirkkaat, kuin kaiken muistava meripihka. Silkkiset, kuin teen makea hunaja. Rentouttavat, kuin viski, jota miehet joivat raskaan päivän päätteeksi.

Pääteasema lähestyi. Blight repi sivun muistikirjastaan ja tiputti sen viereiseen koppiin, jossa ihminen oli ollut. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ajaa miestä pois.