Kalveta

Kaukana kotoa, melkein kotona

Kaikki alkoi hiljalleen löytää paikkansa. Huonekalut, kirjat, astiat, kasvit, korut, raskaat verhot ikkunoiden edessä.. Ei tämä vielä koti ollut, mutta ainakin kaikki alkoi olla paikallaan.

Kaikki, paitsi Kalveta itse.

Tunne oli uusi, omituinen, muttei täysin epämiellyttävä. Kalveta oli jättänyt kotilinnansa omasta halustaan, uteliaisuudestaan maailmaa sekä sen asukkaita kohtaan. Pitkän eristäytyneisyyden sekä yhdessä paikassa asumisen jälkeen kaikki uusi – eikä vähiten uusi asunto! – tuntui tietenkin ihmeelliseltä. Vampyyri mutristi hivenen huuliaan, kulmakarvat painuivat alemmas epämiellyttävän ajatuksen mukana. Ilmeisesti hänkin oli uutta, muttei ihmeellistä vaan vierasta ja pelottavaa, sillä tältä ja lähikaduilta oli muuttanut useampikin pois hänen saapumisensa aikoihin. Yritä siinä sitten sopeutua ja sulautua, kun niin monen ensireaktio oli ei edes karttelu, vaan.. pakeneminen. Tuhahdus, huokaus. Kaiketi heillä oli syynsä, vampyyrien maine kun oli melko.. ongelmallinen. Eikä Kalvetakaan ollut noin vain purjehtinut pääkaupunkiin sekä akatemian oppilaslistoille. Asiat linnan kiviseinien ulkopuolella olivat paljon mutkikkaampia kuin mitä niiden sisäpuolella.

Ajatus akatemiasta sekä pian alkavista opinnoista kuitenkin nostatti vampyyrin mielialaa, samaten kulmakarvat ja suupielet vähemmän myrtyneeseen ilmeeseen. Asunto oli järjestyksessä, joten hän voisi keskittyä tutustumaan uuteen kotikaupunkiinsa sekä valmistautumaan alkaviin opintoihinsa. Vaatteet, hatut, niille olisi tehtävä jotain. Tai ainakin niitä olisi tehtävä lisää. Äiti oli katsellut silmiään pyöritellen, raskaasti huokaisten käsitöistä innostunutta tytärtään koettaen selventää, etteivät aatelisnaiset ommelleet pukujaan tai tehneet hattujaan itse, sitä varten oli työväkeä. Sitä vain ei heidän linnassaan ollut näkynyt, joten äidistään välittämättä Kalveta oli, vuosikymmenten yritysten ja erehdysten kautta, opetellut tekniikoita toisensa perään saadakseen juuri sellaisia vaatekappaleita kuin halusi. Ja nyt hän halusi valtavan lierihatun; ikävä kyllä opetukseen osallistumisen vaatisi toistuvaa auringolle altistumista. Jokunen muukin projekti odotti toteuttamistaan, korsetista pitsipaitaan ja samettimekkoon. Suunnitelmat ja kaavat olivat valmiit, ne vain odottivat toteuttamistaan.

Kalveta tunsi olonsa hieman hilpeämmäksi istuutuessaan yhdelle ompeluhuoneensa tuoleista. Hän ei ollut juuri nähnyt muita, ei naapureitaan tai.. ketään. Suurin osa eri kansoista oli hänelle edelleen yhtä vieraita kuin ne olivat olleet kotilinnassa asuessa. Suorastaan satumaisen huonoa tuuria, kuinka hän ei ollut onnistunut näkemään juuri.. no, ketään, selvitellessään asumiskuvioitaan ja opintojaan.

Mutta kyllä se siitä. Hän oli päättänyt niin. Mutta ennen mitään muuta; se lierihattu. Kalmankalpea iho ei sopinut yhteen auringon kanssa muutenkaan, ja sitten kun oli näitä muitakin rajoitteita mokoman taivaankappaleen suhteen.