Ei jarruttaa voi enää

Pirun Neria vain jatkoi suhina sähinäänsä, vaikka muksautin sitä kassista repsottavalla villasukalla päin näköä. Hölmö oma itsensä sanoisinko ja virnistin villisti vastapäätä minua istuvalle tytölle. Vaaleaverikkö ei tosin luultavasti nähnyt kasvojani, niin uppoutunut hän oli aavistuksen kulahtaneen näköiseen vihkoonsa. Yritin vaivihkaa kaulaani kurottelemalla lukea mikä oli niin kiinnostavaa, mutta samassa tyttö nosti katseensa ja silmät kohtasivat minun silmäni. Kysymyksen kuullesani mietin hetken vastaustani. Tuntemattomille ei ehkä kannattaisi kertoa matkasuunnitelmistaan, mutta kysyjä ei vaikuttanut miltään murhaajavarkaalta, joten uskalsin avata sanaista arkkuani.
"Muutan opiskelemaan Starfire Cityyn. Siihen vaikean nimiseen kouluun."

Sain vastattua juuri ennen kuin ovi avautui ja aavistuksen säikähtäneen oloinen ääni kysyi istumapaikkaa.
"Siitä vaan. Eipä täällä kukaan paikkaa taida omistaa", kerroin viisaasti ja huitaisin kädelläni osoittaen kahta vapaata paikkaa joko minun tai tuntemattoman seuralaiseni vieressä. Tyttö tuntui olevan vähän omissa ajatuksissaan, sillä silmissä näkyvä katse kertoi, ettei sanat välttämättä olleet menneet perille asti. Heilautin kättäni uudestaan vapaan paikan kohdalla ja kaivelin kassejani eväiden varalta.

Kun Neria yritti vielä kerran osoittaa mieltään seuralaisemme lemmikistä, joka nyt oli jo turvallisesti omistajansa jalan takana, heitin sitä uudestaan sukalla. Syvästi loukkaantuneen katseen saattelemana se pyrähti penkkien yläpuolella oleville laukkuhyllyille, jääden sinne makoilemaan ja epäilemättä nuolemaan itseään siistiksi kolmannenkymmenennen kerran tänään. Teki mieli ojentaa käsi jalan takaa kuikuilevalle monihännälle, nyt kun pirulainen oli pois pelistä, mutta maltoin mieleni. Mistäs sitä tietäisi, vaikka kitsune haukkaisikin sormesta palan.
"Milloin meinasitte jäädä? Jos tarvii vaihtaa paikkaa vaikka päikseen, ettei tarvi yli hyppiä?"

Punatukkainen tyttö huitoi hänen ja toisen tytön vieressä olevia vapaita paikkoja, saisin siis varmaan istua jompaan kumpaan niistä. Olin rekisteröinyt vain sen, että punatukka oli sanonut jotain, mutta se oli samantien haihtunut aivojeni sopukoista. No, varmaan jotain siitä, että sain tulla loossiin heidän kanssaan. Kiitin hiljaisella äänellä ja raahauduin istumaan punatukkaisen tytön viereen, hänhän minulle oli paikkoja osoittanut. Olin näkevinäni häntä vastapäätä istuvan vaaleatukkaisen tytön lukevan jonkinlaista vihkoa, mutta pian hän oli tunkenut sen jonnekin parempaan talteen enkä siis nähnyt tarkemmin, mikä hänen käsissään oli.

Tein oloni mukavaksi, oli ihanaa levätä sen jälkeen kun olin juossut ympäri kyliä painavan laukkuni kanssa. Huomasin vasta siinä istuessani, kuinka paljon jalkoihini ja selkääni sattuikaan. Samalla sydän pamppaili, varmasti juoksemisesta johtuen, mutta myös hillittömästä jännityksestä, mikä sisälläni vallitsi. Syvennyin kuuntelemaan kahden tytön keskustelua, he puhuivat siitä missä kohtaa aikoisivat jäädä pois junasta. Suureksi yllätyksekseni, kummatkin sanoivat jäävänsä Starfire Cityssä. Samassa paikassa kuin minä! Ja punapää sanoi aloittavansa opiskelun jossain oudon nimisessä koulussa - mahtoikohan kyseessä olla Starfarer Aeronautic Academy (olin hokenut nimeä päässäni siitä asti kun hain kouluun, jotta varmasti muistaisin sen. Noloa, jos en muistaisi edes oman kouluni nimeä).
- Eikä! huudahdin enkä itsekään oikein tajunnut, että olin todella sanonut sen ääneen. - Tai siis... Mäkin jään siinä samalla pysäkillä, yritin sanoa mahdollisimman hillitysti, mutta innostus oli valtaisaa. Oli turvallisen oloista, että en joutuisi yksin jäämään suureen kaupunkiin.
- Mäkin aloitan opiskelun, Starfarer Aeronautic Academyssä, ollaankohan me samassa koulussa, lausuin tyytyväisenä punatukkaiselle. Ei kai Starfiressä mielin määrin kouluja ollut, vai oliko. - Ja tää on munkin eka kerta pääkaupungissa, eksyyköhän siellä helposti, mietin ääneen vilkaisten vuorostaan vaaleatukkaista tyttöä.
- Jännää päästä opiskelemaan, viimeisimmät vuodet on mennyt vähän niin ja näin. Se opisto vaiktuttaa tosi mielenkiintoiselta, mutta sehän selviää vasta paikanpäällä, minkälainen paikka on oikeasti, höpötin. Jännityksen vallassa näköjään tuli höpötettyä. Toisaalta mikäs tässä jutellessa, ei kai matkan aikana muutakaan tekemistä olisi, ja kiinnostukseni matkaseuralaisiani kohtaan kasvoi koko ajan.

Muutaman pysäkin jälkeen en ollut varma kauanko matkaa oli vielä jäljellä ja kauanko sitä oli kulunut. Ei sillä toki sinänsä ollut väliä, jossain vaiheessahan juna kohtaisi Starfiren pääteaseman kuitenkin. Kun uusin loosiin paukannut avasi keskustelun Starfarerista, kysyin mille luokalle hän oli matkalla. En ollut varma oliko tyttö kuullut mainintaani oudon nimisestä koulusta, mutta en ainakaan vielä maininnut opiskeluistani uudestaan. Mikäli paljastuisi tytön olevan matkalla samalle luokalle, ja olevan uusi luokkakaverini, ehkä voisin sitten valottaa asiaa lisää.

Jostain kuului jossain vaiheessa epäilyttävästi kissojen houkuttelu ääneltä kuulostava ihme pihinä, joka herätti epäilykseni hetkeksi. Minulla oli pahat traumat, kun rakas - pöljä - lemmikkini oli joskus päättänyt lähteä tuntemattoman matkaan ja löytynyt paria viikkoa myöhemmin kotiovelta makeasti mouruten. Neria oli kertonut ja kertonut, miten sen nyt ottaa, olleensa "vähän retkeilemässä." En ollut sen jälkeen pahemmin päästänyt sitä kulkemaan näköpiirini ulkopuolella, varsinkaan julkisilla paikoilla. Ties mihin seikkailuihin joku vielä sen nappaisi. Junan pilli vihelsi jälleen terävästi ja nytkähti uudestaan liikkeelle. Jostain ilmestyi keijukonduktööri lippuja tarkastamaan ja hetken kaiveltuani löysin rypistyneen matkalipun, josta nainen antoi aavistuksen pahaa silmää, johon vastasin virnistäen takaisin.

Keijunaisen mentyä huomasin Nerian tuijottavan tiiviisti jota kuta vaunun toisella puolella. En kuitenkaan nähnyt katseen kohdetta selvästi, vain ruskean hiuskuontalon, joka tuntui sojottavan joka suuntaan ja välähdyksiä vaatteista. Kohautin olkiani itsekseni. Neria kyllä mainitsisi asiasta mikäli jokin olisi vialla.
"Mahdatteko muuten tietää kauanko vielä on matkaa jäljellä? Mun ajantaju ei ole parhaimmasta päästä", esitin jälleen uuden kysymyksen.

Daenys pudisti päätään.

Jos hän oli jotain isältään oppinut, niin sen, että vierailta miehiltä ei tulisi ottaa juomia vastaan. Daenys viittasi juomille vielä kämmenelläänkin, kun mies yritti vielä kertaalleen ojentaa niitä. Mitä lie mahtoi olla mielessä. Ilmeisen tarkkakorvaisesti hän oli naisten keskustelua kuunnellut, tiesihän hän täsmälleen mistä naruista vedellä alkaessaan puhua opiskelusta Starfarerissa.

Ensin Daenys oli ajatellut olla vastaamatta keskusteluun. Eihän hän ollut muille vaunun naisillekaan paljastanut matkansa todellista määränpäätä.

"Maa- vai ilmayksikkö?" kysyi Daenys kääntäessään katseensa takaisin lumisista maisemista.

Daenys antoi kasvojensa valahtaa peruslukemille, vaikka ei hän kovin innostunut muutenkaan ollut rupattelemaan tuikituntemattomien kanssa. Ei Deanys tätä kysynyt pelkästä juttelun ilosta, vaan hän teki havaintoja muista seuruelaisistaan. Etenkin tästä epäilyttävästä juomien tarjoajasta. Tai ehkä näiden havaintojen perusteella Daenys voisi todeta miehen olevan sittenkin harmiton, siitä tuli ottaa selvää.

Sillä välin kun Daenys odotti vastausta, Stingryn punoi juoniaan penkin alla. Hiljaisesti kuin tuuli rantakaislikossa se lähti ryömimään matkaseuralaisten alla, viivytteli jonkun liikkuessa ja jatkoi sitten matkaansa, kunnes saapui miehen kohdalle. Kuin salama kirkkaalta taivaalta se loikkasi miehen aukinaisten kengännauhojen kimppuun. Hännät maata viistäen se hyppi, loikki ja leikki nauhoilla, kuin ei olisi ennen kokenutkaan leikin tuomaa iloa.

"Piru vie, Stingryn!" sähähti Daenys ja tarrasi salamannopeasti kettua niskavilloista. "Suo anteeksi. Kasgianko sen oli?" hän jatkoi ojentaen vapaana olevaa kättään. "Daenys Tarlor, opiskelutoverinne."

Mikäli mies osoittautuisi lopulta epäilyttäväksi, oli mielessä pidettävä yksi asia. Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset lähempänä.

"Yksi pysäkki vielä ennen Starfire Cityä."